suomalainen rauhanliike täyttää tänä vuonna 100 vuotta. sitä juhlimme perjantaina. ohjelma aleksanterin teatterissa oli aivan loistava, hyvät bileet kiitos sadis ja rauhanliitto!
oikein nostalgista myös seuran puolesta: lainalapsi ja varaäiti liikkeellä kuten silloin kymmenen vuotta sitten, jolloin rakensin rauhaa helsingissä. silloin olin nuorin porukasta. muutin ulkomaille juuri kun minun sukupolveani alkoi liittyä aktiivisesti sadikseen. valitettavasti lähes sama tilanne vaivaa nytkin - nuorempaa polvea ei juuri ole liittynyt joukkoon.

nuoruuden huumassani ;) järjestin järjestöistä riippumattoman anarkistisesti mielenosoituksen kolmen sepän patsaalla ranskan ydinkokeita vastaan, meitä mielenosoittajia käveli läheisestä ressun lukiosta paikalle enemmän kuin kolme, mutta sen jälkeen olen ymmärtänyt mm. että ei kannata käyttää energiaa mielenosoituksen järjestämiseksi, jos ei kutsu mediaa paikalle - (viidakkotyyppiset) kaupunki-interventiot ovat eri genreä. innostus ja aktivismi lopahti lyhyeen. tiettyjä muodissa olevia teorioita (alan badiou) vastaan, tämä mielenosoituksen hetki ei ollut uuden alku - vaikka olikin varmaan omassa henkilöhistoriassani tärkeää kun viitsin siitä tänäänkin kirjoittaa.

lukiovuosien minä menin englantiin, marssin ensimmäiset yliopistovuoteni lukuvuosimaksuja vastaan. ravasin itä-euroopassa, jonka politiikkaa ja historiaa opiskelin. sitten siirryin vasemmistoajatteluun ja jälkistrukturalistiseen politiikan teoriaan - tai sen käyttöön politiikan tutkimuksessa.

jätin graduni samalla viikolla kun new yorkin kaksostornit romahtivat. sota afghanistanissa alkoi, ja niin alkoi taas rauhanaktivismini. kampanjoimme essexin vuosinani 2001-2004 aktiivisesti kampuksella, colchesterin varuskuntakaupungissa ja lontoossa. kaksi vuotta johdin rauhankampanjaa, johon kuului aktiivisesti parikymmentä nuorta. tilaisuuksia (luentoja, keskusteluja, kynttilä- ja muita miekkareita) järjestimme lähes viikoittain. väitöskirja ei juuri edistynyt, mutta organisointitaitoni karttuivat.

rauhanliikkeen näkökulmasta syntyi kiinnostavia prosesseja: 1) kuinka rauhankampanjasta tuli tärkein poliittinen kampanja kampuksella, joka keräsi alleen myös muita poliittisia asioita, toi kriittisesti ajattelevia nuoria ja heidän opettajiaan ja muuta yliopistohenkilökuntaa yhteen. mobilisaatiosta siitä syntyi myös muita poliittisia kampanjoita, joista jotkut kulkivat rauhankampanjan alla (peace and justice -sloganin alla) ja osa oli siitä erillisiä.
2) varuskuntakaupungissa oli oma kampanjansa - jonka suhde yliopiston kampanjaan oli aluksi yhtä epäileväinen kuin kaupungin ja kaupunkilaisten suhde yliopistoon ja yliopistoon. nämä molemmat suhteet muuttuivat sotavuosina: sotilaista tyhjentynyt kaupunki ymmärsi opiskelijoiden arvon asukkaina ja kaupungin ja yliopiston aktivistiryhmät alkoivat tehdä paljon yhteistyötä. rauhankampanjaan mukaan kveekareiden ja vasemmisto- ja vaihtoehtoväen lisäksi saatiin tukea sotilaiden perheiltä.
3) englannissa kuten muuallakin syntyi laaja irakin sotaa vastustavien kansalaisjärjestöjen verkosto, ja lontoossa nähtiin kaikkien aikojen suurimmat rauhanmarssit, 4) kansalaisjärjestöjen verkostossa eniten valtaa oli trotskilaisilla ja sosialistisen työväenpuolueen jäsenillä, mutta monissa paikallisorganisaatioissa kuten essexin yliopiston ja colchesterin rauhankampanjassa nämä olivat vähemmistöä, 5) sodan vastustaminen ja laajapohjainen rauhankampanja loi uudenlaisen tilan kansalaisvaikuttamiselle. monelle rauhanmarssi oli ensimmäinen mielenosoitus. monelle irakin sodan vastustamisesta tuli ensimmäinen muttei viimeinen kansalaisaktivismin muoto.
6) mutta ei nyt sentään kauheasti romantisoida: aktiiveistamme essexissä moni reputti yliopistovuoden 2002-03, aktivismi väsytti myös aktivistit. piti löytää aikaa palautua intensiivisen kampanjoinnin jälkeen. toisaalta, kuulin, että entisellä yliopistollani kampanjoidaan aktiivisesti myös nykyään - osa tästä toiminnasta sai puhtia edellisvuosien rauhanaktivismilta, aktivisteilta ja heidän ystäviltä ja yliopistotovereiltaan.

samanlaista massamobilisaatiota ei tapahtunut suomessa viime vuosina - tai ainakaan siitä ei jäänyt kovasti jälkiä rauhanliikkeen satavuotispäiville. ehkä siksi, että sota kosketti vähemmän suomalaisia kuin brittejä, joiden maa oli sentään sodassa. olisiko tilanne ollut erilainen, jos suomi olisi ollut nato:n jäsenmaa? eikö meillä ole teemoja, jotka saisivat ihmiset innostumaan rauhanliikkeestä?

miten käy esimerkiksi keskustelun nato-jäsenyydestä? lakaistaanko koko aihe maton alle toistaiseksi epärelevanttina? ja tuodaanko se sitten takaisin pikaiseen tunnepohjaiseen kansanäänestykseen? onko riittävästi todeta, että on niitä jotka ovat sitä vastaan ja niitä jotka sen puolesta, ja että eri ihmiset näkevät nato:n eri tavoin? tai väittää että se ei ole nyt ajankohtaista mutta mahdollisesti myöhemmin väistämätöntä? eikö rauhanliikkeen olisi syytä synnyttää laajamittaista keskustelua nato:sta? mielestäni tarvitsisimme esille monta argumenttia, niin suomesta kuin ulkomailtakin, suomen nato:n jäsenyydestä - ja sen ja nato:n itsensä suhteesta maailmanrauhaan, militarismiin sekä aseellisiin konflikteihin ja seurauksiin. siinä suomalaisella rauhanliikkeellä olisi sarkaa.

saisiko sillä myös mukaan uusia voimia? vai katoaako harmaantuva suomalainen rauhanliike perinteineen muutaman vuosikymmenen kuluttua? tiedä mistä silloin keskustellaan, tai missä silloin soditaan...