Viime viikonloppuna lomailin iskän kanssa: perinteinen automatkamme, aja reilu 1000 kilometria ja reissaa neljä maata kolmen päivän kuluessa. Määränpäämme oli Maribor, Slovenia, mutta ensin käytiin Grazissa, Itävallassa, koska iskä ei ollut ollut siellä enkä minäkään illalla. Tsekkailimme paikallista ruoka ja juomatarjontaa, juttelimme. Seuraavana aamuna ajettiin Styriasta Sloveniaan, matkalla haimme ruokakaupasta kurpitsansiemenöljyä ja paikallista viiniä. Mariborissa tutustuimme kampusalueeseen ja odottelimme kummisetääni, jonka kanssa olimme menossa hiihtämään alunperinkin. Jukka oli paikallisten vieraina, ja niinpä kummasti myös me. Vietimme oikein mukavaa ja kosteaa iltaa, oman ja naapurin viinitilan tuotteita maistellessa, kunnon keski/itäeuroopan tyyliin. Seuraavana päivänä iskä hiihti, minä herätin huomiota sauvakävelemällä, sillä en ajatellut yhden päivän takia rikkoa itseäni. Sää oli upea, samoin paikka. Slovenialaiset ovat ylipäänsä mukavaa sakkia. Samoin tietty suomalainen seurueemme.
Illalla sitten yritimme löytää tien Mariborista Unkariin, Kroatian kulman kautta, mutta tiet olivat tosi huonosti merkatut. Desentralisaatio tarkoittanee sitä, että paikalliset päättävät, että tienviitoissa lukee vain seuraava kylä, jota ei tietenkään autokartalta löydy, ja tiennumeroista ei ole kuin pienellä kilometrikylteissä, kuten harhailujen jälkeen totesimme. Unkarissa taas moottoritietä numero seiska on pari parin kymmenen kilometrin pätkää etelässä, joten matka sitä kautta kesti aika pitkään. Ajoin paluumatkan, ja yllätyksekseni eilen olivatkin kädet kipeinä.
Iskä on tavannut arkistoheppuja ja muita tärkeitä tyyppejä, mutta myös esimerkiksi Nean, jonka läksiäisiä vietettiin (jälleen, mutta syystä, ikävä tulee) brittiläisen antropologikolleegani ja iskän kanssa.
Tänään aloitin julkaisutyöt, kirjasta tulee ehkä noin sata-sivuinen, ja pari artikkelia irtoaa ihan suorilta. Kyllä tätä toipumista on kestänytkin, mutta väitöksen jälkeen tarvitsin nimenomaan tämmöisen nollausloman.