Tällä viikolla keskustelimme Mouffesta menestyksekkäästi englanniksi. Onpas mulla hirmu fiksuja kolleegoja ja oppilaita! Kävimme läpi kaikenkaista kritiikkiä Chantal-tätiä vastaan, ja päädyimme tilanteeseen, jossa erimielisyytemme oli joko ratkaistu tai ainakin hyväksytty, antagonismi muutettu agonismiksi. Mouffen pääväitehän siis on, että demokratiaan kuuluu erimielisyys, meillä on erilaisia arvoja ja käsityksiä siitä mitä pitäisi tehdä. Sen sijaan, että yrittäisimme kieltää niiden olemassaolon, toisten näkemykset pitäisi ottaa vakavasti vastustajina eikä vihollisina tai vähätellä niitä irrationaalisina.
Tänään sitten kuuntelin saksalaista poliittista retoriikkaa telkkarista (laskiaispuheita). CSU:n Stoiber Bayerissa kovasti juhli sitä, että puna-vihreää (koalitiota) ei enää ole ja että Schröder ja Fisher ovat poissa pelistä. Tämä kuvaa nimenomaan sitä Schmittiläistä poliittista: nimetään viholliset ja poistetaan ne oman valtion sisältä. Ymmärtääkseni Mouffe, esimerkiksi, olisi mielellään nähnyt vielä vastustajansa politiikassa. Hänen mielestään sisäpolitiikassa pitää olla poliittisia rajoja ja kamppailua, jonka tarkoitus ei ole täysin tuhota vastustajaa vaan näyttää sen heikkoudet.
Mutta nyt palaan töihin. Olen vihdoin saanut lähetettyä jutun kadunnimistä ja aloitettua jälleen väikkärin työstämisen kirjaksi. Keskityn nyt siihen, mutta toivottavasti vielä pääsen kirjoittamaan siitä mielenosoituksesta. Perjantaina kuitenkin lähden viikonlopuksi Itävaltaan, Innsbruckiin ja matkalla Wieniin.