ja niin kului viikko.
tapasin yliopiston väkeä, ensin kaupunkisosiologeja, jotka olivat oikein mukavia. (tosin mulla oli juuri sinä päivänä joku tyhmä allergia nenässä, ja mua häiritsi kauheesti tutustua uusiin tyyppeihin punaisen ja kutiavan nenän kanssa...) tiistaina sitten kävin etnologien seminaarissa. molemmat olivat kiinnostavia. tosin kommentoin kaupunkisosiologeja politiikan teorian eksperttinä - viitaten Walter Benjaminin flaneur-käsitteeseen, joten en ehkä ihan kuulostanut perinteiseltä politiikantutkijalta - ja itseasiassa esitelmöivä nuorimies oli fenomelogi. suuri proffa ilmoitti sille, että ehkä se mitä se tekee on etnologiaa ("nehän vain kirjoittavat romaaneja"), koska esitelmästä ei tullut selväksi vastaus kysymykseen mikä pitää yhteiskuntaa (the society) kasassa. ilmoitin sitten proffalle, että kiitos kysymästä, on mulle järjestynyt työhuone: se on eurooppalaisen etnologian instituutissa. seuraavana päivänä tapasin etnologi-instituutin ystävällisen johtaja, joka ilmoitti minulle, että antaisivat mielellään minulle jaetun vierashuoneen käyttöön. jotenkin siinä parin päivän aikana oli tullut selväksi, että "doktoranden zimmer" ei ollut paikkani, sillä doktoranden pitivät minua niin kovin paljon edistyneempänä. mutta vierailevien proffien huoneesta puuttui kone.
a) päätin ostaa kannettavan, jota jaksan kantaa
b) totesin, että saksa on hassun hierarkinen paikka, jossa jatko-opiskelijat matelevat postdokkien edessä ja edelleen halveksuvat maisteriopiskelijoita, ja sitä rataa.
c) totesin myös, että olen ulkomaalaisena ja ulkopuolisena onnekkaassa asemassa, ja paranee vain jatkaa omana itsenään olemista välittämätttä hierarkioista.

eeva tuli käymään helsingistä keskiviikkoaamuna ja niinpä me sitten turisteilimme ja shoppailimme. minä sain perjantai-iltana tämän kilon painoisen sony vaion, jolla nyt kirjoitan täältä vierailevien "proffien" huoneessa. toistaiseksi hyväksi ja todellakin vihdoin tarpeeksi kevyeksi havaittu. sain vielä esittelykoneen, ja siitä 10 prossaa alennusta.
eevan kanssa oli oikein mukavaa. käsiä helpotti se, että tein vain pari tuntia töitä - puolet siitä surffaten kannettavia. söimme riittävästi - tuhlasimme liikaa. mutta kaikenlaista ehdimme nähdä (mm. saksan lähi-idästä ja turkista ryöstämiä aarteita pergamottimuseossa)!
perjantaina kävimme katsomassa kiuinka Saksan Ylpeys uusi päärautatieasema avattiin. tunnelma oli kuin vuosituhannen vaihtumisbileissä - ja niinpähän Angela Merkel olikin väittänyt, että uusi millennium alkaa avajaisista. en tiedä mitä ajatella, aikooko kuningatar merkkeli olla vallassa seuraavat tuhat vuotta? tuhat vuotta suurta koalitiota? vai eikö saksassa vielä ole vietetty uutta vuosituhatta. päärautatieasema on keskellä ei mitään, se on huonosti liikennöity a lähellä on ylläri ylläri, lähinnä merkkelin kanslerinvirasto  a parlamentti. ihmisiä homma kuitenkin kiinnosti, arvioitu väkimäärä oli 100.000 ja kyllä se valoshow ja ilotulitukset olivat hienoja. hassua, että saksassa valitetaan siitä, ettei rahaa eikä tötä ole, mutta tämmöinen spektaakkeli pystytään silti järjestämään.
no, vietin mukavan perjantai-illan eevan ja saksalaisen ystäväni evan kanssa. matkalla spektaakkelista pubeihin vältimme onnekkaasti myös humalaisen nuorenmiehen, joka puukotti väenpaljoudessa sattumanvaraisesti useita ihmisiä. että tervetuloa saksaan, etenkin futiksen mm-kisoihin!

lauantaina eeva lähti, treffasin marin kanssa keskustassa ja illan vietin rauhallisesti kotona, puhelimen, telkkarin ja kirjan ääressä. sunnuntaina ajattelin tekeväni vaikka mitä, mutta lopulta sää oli uskomattoman vaihtelevainen. tuuli kiidätti sadepilviä niin, että joka kymmenen minuutin välein joko paistoi aurinko tai satoi kaatamalla. istuin susannen kanssa tuntitolkulla brunssilla, ja kävin aronin ja christinan kanssa syömässä pizzaa. illalla kävin katsomassa evan kanssa Das Leben der Anderen -nimisen elokuvan, joka kertoi DDR:n salaisen poliisin stasin agentista, joka olikin "hyvä ihminen". todella monta palkintoa saanut saksalaisfilmi, joka on aika kontroversaali, mutta hyvä. kuvasi itä-saksalaisen yhteiskunnan atomisoituneisutta, ja kuitenkin myös ystävyyttä, idealismia ja sen puutetta. lopulta stasi-arkistoja katsoessa minulle tuli mieleen, vaikkei meillä juuri kellään ole varsinaista elämänkerrankirjoittajaa, omaa agenttia, tietoja meistä ja tekemisistämme on tallessa vaikka misssä (kuten tässä blogissa taikka kaiken maailman asiakasrekistereissä, joihin juuri äskenkin lisäsin tietojani). tässä mielessä tilanne ei ole muuttunut vaan ehkä monimutkaistunut, ja semmoinen "suljettu (tai sulkemiseen pyrkivä) yhteiskunta" kuin mitä DDR oli ei ole enää mahdollinen.

mutta nyt sitten marin kanssa lounaalle!