Eilen illalla oli japanilaisen kolleegan järjestämät bileet. Hänen mielestään meidän pitäisi juhlia keskitetysti, eli järjestää bileet joka toinen lauantai - eikä spontaanisti vaikka keskellä viikkoakin - kolleegojen tulojen, menojen ja muiden juhlien takia. Kyllä ymmärrän perheellistä miestä, mutta viime viikkojen ajan, kun tästä ollaan keskusteltu on kyllä hirvittänyt se, että joka toinen lauantai menisi siihen, että kaikki menemme ensin kauppaan, sitten kokkaamme ja sitten juhlimme keskenämme. Siihen menee kovasti aikaa sen sijaan, että spontaanisti ihmiset toisivat syömisiä ja juomisia. Kukin osallistuisi omalla tavallaan järjestelyihin ja siivouksiin. Tähän asti homma on sujunut ihan hyvin, nyt piti kauheasti stressata koko tilaisuudesta.
Sitä paitsi tämä paikka on helposti melkoinen ghetto, joten tapana on ollut kutsua väkeä ulkopuolelta. Ja niin sitten turkkilaisen kolleegani kanssa päätimme kutsua mukaan muitakin kavereitamme, mikä oli tosi kivaa! Muita kolleegoita vähän harmitti, sillä hekin olisivat voineet kutsua pari tyyppiä. Koko bileistä käyty keskustelu kuitenkin oli käyty siitä, että kuka tekee mitä ja milloin. Saimme meilin, että aloitettava on tasan 20.30, eikä mihinkään lattariaikaan.
Niin, ja olin muutenkin subversiivinen: leivoin. Leivoin itse asiassa koko eilisen päivän. Jotenkin olin liian väsynyt (vaikkemme edellisiltana käyneet kuin katsomassa erinomaisen elokuvan Crash, joka kertoo rasismista ja läheisyyden puutteesta LA:ssa: suosittelen), enkä saanut tehtyä töitä. Katsoin koko päivän olympialaisia ja leivoin sämpylöitä, aprikoosipiirakan ja kakun. Agi-kolleegani synttärit olivat viime viikolla. Kotoista. Kukaan ei koskaan meinaa uskoa, että olen leipoja-tyyppiä.
Tänään olin sitten yhä tosi pohjoismaalainen: lähdin sauvakävelemään Margitinsaarelle. Oli tosi kaunis kevätpäivä, varmaan yli kymmen astetat lämmintä. Sauvat, punainen Rukka-tuulipuku, vauhti päällä. Jo alkumatkasta sain omituisia katseilta, autosta nörtinnäköiseltä unkarilaiselta nuorelta mieheltä, sediltä ja tädeiltä. Saarella oli paljon porukkaa ja sulavan lumen jättämää mössömaata. Sauvakävelin sitten sen 2,5 kilometrin mittaisen saaren ympäri juoksijoiden, iltapäiväkävelijöiden ja turistejen seurassa. Olin saaren ainoa sauvakävelijä, ihmetys joita siellä ei juuri näe, ainakaan kirkkaan punaisessa tuulitakissa. Se on väri jota täällä näkee harvoin katukuvassa, ja silloinkin voi olla lähes varma, että kyseessä on turisti.
"De én nem vagyok turista." Mutta minä en ole turisti.
Blogini kieliopillisista kommenteista: Henna-ystäväni täällä eilen kertoi projektistaan "älkäämme menettäkö äidinkieltämme". Nimesimme sen ÄMMÄ-projektiksi. Toinen unkaria pääaineenaan lukenut kaverimme Mirja oli sitä mieltä, että sananparret kuuluvat samaan projektiin. Hurja! Tosi vaikeeta! Olen viime aikoina puhunut niin paljon unkaria, että aloin jo ajatella täysin kaksikieliseksi, siis englanniksi ja unkariksi. Eilisten bileiden jälkeen helpottaa: heräsin ajattelemaan suomeksi.