Olemmeko vankeja vai vapaita?
Niin kysyi Unkarin kansallisrunoilija, vallankumousjohtaja Sándor Petôfi vuonna 1848, motivoiden unkarilaisia taistelemaan Habsburgien valtaa vastaan. Olen kuullut tämän kommentin ja vallankumouksen näytelmän tänään jo kaksi kertaa livenä ja kerran telkkarissa. Vaalikeväänä tunnelmaa riitti.
Aamulla kello 11 oli hallituksen järjestämä tapahtuma Kansallismuseon edessä, rakennuksen, joka valmistui sopivasti 1848 vallankumouksen alla ja toimi sen pääpaikkana. Pääministeri piti puheen ja oli rento ja lähinnä huvittunut kuullessaan vihellystä, buuausta ja huutoja pihan periltä... Hän korosti valtion, kansan ja kotimaan yhteyttä. Ison joukon etuosassa, hallituksen ministereille varatun tilan takana lähes kaikki taputtivat käsiään. Tapahtumassa soi paitsi kansallislaulu, kansantanssit myös lopulta rokki - tyylikkäästi kansantanssijoiden tanssiessa rokkiballaadin. Rokkarisetä lauloi siitä kuinka jotkut tahtovat nähdä itsensä Aitoina Unkarilaisina, mutta meidän pitäisi päästä eroon tästä ajattelusta, jossa erotellaan aidot ja epäaidot unkarilaiset.
Kello 13 pääsin pois TV:n äärestä ja Petôfin patsaalle, jossa Budapestin pormestari Gábor Demszky puhui, ja kohtuullinen joukko tyyppejä, lähinnä liberaaleja, seurasi ohjelmaa. Eilen jättämistäni luvuista yksi on nimenomaan näistä Demszkyn 15. maaliskuuta puheista. En kuullut sinänsä mitään uutta. Meidän piti jälleen valita olemmeko vapaita vaiko emme, kuten aina vaalivuosina. Ja kansan piti yhdistyä, vaalien olla reiluja ja vastapuolen mustamaalaamista välttää. Tässä tuli ns. oikeistopuolue Fideszille piiskaa, sillä heidät on erityisesti ja oikeutetusti nähty negatiivisen kampanjan puolueena. Samoin Demszky korosti, että kuten nytkin perinteisesti kaikki Unkarin pääministerit, paitsi yksi, olivat tulleet tilaisuuteen korostamaan Budapestin merkitysta. Hän viittasi Fideszin johtajan Orbánin päätökseen olla tulematta pääministeriaikanaan pormestarin eli 'liberaalien' juhlatilaisuuteen. (Ks. myös kuvia, toivottavasti linkki toimii, lisään tänne vielä omiani.)
Ostin elämäni ensimmäisen kokárdan eli vallankumouksellisen kansallisen rintanapin. Vitsailin, että kyllä me suomalaisetkin olimme unkarin vallankumouksen hengessä mukana, ja paikalliset muiden kansallisuuksien edustajat myös osallistuivat itävaltalaisten vastaiseen taisteluun, joka lopulta voitettiin Venäjän tsaarin joukkojen tultua mukaan. Petöfin patsaan äärellä oli rento tunnelma kokardan kanssa ja ilman.
Demszkyn puheen jälkeen läksimme katsomaan Orbánin puolueen juhlatilaisuutta, joka oli linnavuoren takana Dózsa Györgyn muistomerkillä. Siellä oli varmaan sata tuhatta tyyppiä kokárdoineen ja lippuineen. Uho oli kova. Ennen Orbánin puhetta puhui puolenkymmentä johtavaa Fidesz-poliitikkoa, ja Petöfin näytelmä esitettiin tunteella, uhoten, totaalisesti ylidramatisoiden. Lopulta kyllä takuulla erosin joukosta, sillä kun rakastettu johtaja Orbán puhui haukottelin jo. Kylmä, kävely ja puheet olivat vetäneet minusta jo voimat. Ja taas meidän piti valita olemmeko vankeja vai vapaita. Ja konservatiivien, liberaalien ja muiden arvojen sijaan taikka lisäksi pääministerin pallia uudelleen tavoitteleva Orbán lupasi edustaa koko kansaa. Populismia parhaimmillaan. Ja sitten joukko lauloi kansallislaulun Himnuszin - ja vielä sekleri hymnin, Székely himnuszin, jossa vuonna 1921 tehdyillä sanoituksilla, joissa kaivataan takaisin Transylvaniaa (linkissä on englanninkielisiä käännöksiä). Lähdimme, kun lavalle saapuivat taas uho-rokkarit.
Menimme sitten kolleegani, saksalaisen unkarin politiikan jatko-opiskelijan kanssa ostamaan kansallispäivän kunniaksi kakut ja syömään ne luokseni tänne linnalle. Jätimme väliin äärioikeiston mielenosoituksen Sankareiden aukiolla, jossa sotienvälisenä aikana tosiaan järjestettiin isoja kansainvälisiäkin natsitapaamisia.
-
Kaikki näkemäni tilaisuudet kyllä erosivat toisistaan, mutta niissä oli myös yksi yhteinen tekijä. Tärkeää oli huomata, että 1956 vallankumouksesta ei tehty erityistä pointtia vaikka nyt onkin sen 50-vuotismuistovuosi. Ehkä syy on myös se, että kaikkien puolueiden äänestäjien joukossa on tyyppejä vallankumouksen kummaltakin puolelta.
-
Ajattelin koko päivän ajan, sitä, että täällä Unkarissa on kyllä kummallinen tarve esittää kaikkia historian tapahtumia henkilöhahmoja myöten näköisesityksinä. Siis ei ainoastaan viime aikoina pystytetyt patsaat ole näköispatsaita historian henkilöistä vaan tämä kuvan palvonta on yleinen tapa täällä päin.
Kakkuja syödessämme katsoimme telkkarista kuinka Milosevitsin ruumis palasi Serbiaan. Saattoryhmällä oli rintanapit, joissa oli kansallissankarin kuva.
-
Rintanapin käyttö tuntui vähän hassulta. Viimeksi olin 15. maaliskuuta tienoilla täällä vuonna 2002, jolloin puolet kansasta käytti kokárdaa: oikeistopuolueet omivat itselleen kansallissymbolin vaalivaltiksi. Ne, joilla rintamerkkiä ei ollut olivat 'kansaa vastaan'. Kokárdan puute oli kuin symboli sinänsä. Sitä verratiin menneisyyden juutalaisten rintamerkkeihin. Julkisessa tilassa ja mm. työpaikoilla kokárdan käyttö ja puute pantiin merkille. Oikeisto kuitenkin hävisi viime vaalit, ja kokárdan omiminen on ollut vaikeampaa, sillä valtaa pitävä vasemmisto on järjestänyt vallankumouksen muistoksi viralliset juhlallisuudet. Parlamentin eteen tehtiin kukista iso kokárda, mutta kylmä sää ei kyllä tänä vuonna kukkia suosi.