Ideologiako kuollut? Kunnallispoliitikon selkeä diskurssi: köyhät pois, rikkaat tilalle
Etenkin vuoden 1989 tapahtumien jälkeen on ajateltu, että politiikassa kyse on jostain muusta kuin ideologioiden kamppailusta. Erityisesti viime aikoina mediassa politiikka on pikemminkin nähty persoonallisuuksien kamppailuna. Poliittinen päätöksenteko kuitenkin edellyttää valintoja, jotka usein tehdään arvojen perusteella.
Arvo- ja asiaryppäitä kutsutaan diskursseiksi. Tällaisella ryppäällä on aina rajat, joiden sisään mahdutetaan tiettyjä arvoja, nimittäjiä tai avainkysymyksiä mutta ei toisia. Politiikassa olennaista on erilaisten arvoryppäiden eli diskurssien luominen ja purkaminen. Se tapahtuu usein huomaamatta. Samoin eri puheenvuoroissa ja päätöksissä käytetään erilaisia ja jopa vastakohtaisia diskursseja, korostaa diskurssiteoriaa kehittänyt argentiinalainen professori Ernesto Laclau.
Diskursseihin liittyy olennaisesti merkityksen antaminen ja niiden yhdistäminen. ”Ideologia on kuollut” -diskurssiin liittyy usein muun muassa kaiken poliittisen muuttaminen muuksi, esimerkiksi ”pelkäksi yhteisten asioiden hoitamiseksi” tai ”annetun viiteryhmän edustamiseksi”.
Hyvä esimerkki tällaisesta merkitysten kautta politikoimisesta on helsinkiläisen kunnallispoliitikon puheenvuoro Helsingin Sanomissa 25. elokuuta 2007. Artikkelissa, joka julkaistiin otsikolla ”Helsingin vuokra-asuntojen myynti on järkevää”, asuntotuotantotoimikunnan varapuheenjohtaja Pauli Leppä-aho (kok.) ottaa kantaa Helsingin kaupungin asuntotuotantoon mutta samalla paljastaa näkemyksensä myös mm. helsinkiläisyydestä, kaupungin ja poliitikon roolista.
Tällainen kunnallispoliitikon puheenvuoro on todellinen aarre-aitta meille politiikantutkijoille. Esittelen seuraavaksi tapoja, joilla tekstissä piilevää ideologiaa voi avata.
Leppä-ahon kirjoituksen voisi analysoida retoriikan keinoin ja kertoa, kuinka kirjoittaja käyttää poliittiselle kerronnalle tyypillistä ”amplifikaatiota” eli liioittelua (”...on enemmän kuin järkevää”) tai perustelee väitteitään epämääräisellä kollektiivitilalla (”oloissamme” tai jopa ”poikkeusoloissamme”). Tällaiset sanat ovat tehokkaita merkitsemällä järkevän ja järjettömän, meidän ja muiden rajoja.
Meidän ja muiden rajoja merkkaa myös syyttelyn retoriikka: kunnallispoliitikko puhuu valtion ”väärästä” koulutuspolitiikasta, ”epäonnistuneesta” vähemmistöjen integroinnista ja asuntopolitiikasta, joka on vaikuttanut kuntatalouteen.
Kirjoituksen voisi analysoida myös esitettyjen ”faktojen” perusteella. Leppä-aho viittaa mm. ”muualla tuntemattomaan hitas-säätelyyn”, vaikka hitasin kaltaista asuntotuotantoa on eurooppalaisista metropoleista esimerkiksi (mm.) Lontoossa, jonka avulla ”avaintyöntekijät”, kuten opettajat, sairaanhoitajat ja palomiehet, voivat ostaa asunnon kalliista paikallisesta hintatasosta ja elinkustannuksista huolimatta.
Tehtävä ja tavoite -keskeinen tarkastelutapa paljastaisi, että Leppä-ahon mukaan kaupungin ja sitä kautta kunnallispoliitikon päätehtävä on sen varallisuuden hoito. Tavoitteeksi nousee kansantalous ja veroale: ”Helsinki pystyisi puolittamaan kunnallisveronsa palveluita heikentämättä hyödyntämällä järkevästi jättimäisen asunto- ja kiinteistömassansa.” Leppä-aho painottaa, että ”Helsingissä asuntopolitiikka on tärkein ja tehokkain tapa vaikuttaa kaupunkimme asioihin”. Leppä-aho ehdottaa, että kaupunki ”keskittyy kilpailemaan hyvätuloisista veronmaksajista ympäristökuntien kanssa rakentamalla etupäässä heidän tarpeidensa mukaisia asuntoja”.Ongelmakeskeinen tarkastelutapa toisi esille sen, että kaupungin asunto- ja kiinteistömassa on Leppäoholle yksi ongelmista, kun taas ”sosiaaliset panostukset” ja niiden seurauksena ”hyvätuloisten muuttovirta naapurikuntiin ja ’köyhien’ muutto Helsinkiin” on ongelmista toinen. Onko todella niin, että kiinteistöjen massa on ongelma – kun jonot vuokra-asuntoihin ovat ennätyspitkät? Eikö Helsingistä muuta pois niitä, joilla ei siellä ole varaa asua ja päinvastoin? Eikö Helsingissä jo nyt asu ”köyhiä”? Feministinen politiikantutkija Carole Bacchi korostaa, että sillä on väliä (sillä), mitä esitetään ongelmaksi. Näin tehdään poliittisia arvovalintoja, joista monet jäävät huomaamatta.
Ongelmilleen ratkaisuksi Leppä-aho esittää, että kaupunki myy vuokra-asuntokantansa saneeraamattomana, 40 vuoden käyttöajan jälkeen, ja varaa sen ”työsuhdeasumiseen sekä helsinkiläisille asunnon tarvitsijoille”. Pohtimatta sen kummemmin sitä, kuka lopulta asunnot saneeraa ja saneerauskulut maksaa, Leppä-aho nimeää prosessin lopputuloksen: ”Vanhoihin asuntoihin on saatu täällä työssä käyvät omistajat, uudet huomattavia tuloja tuovat veronmaksajat.”
Kokoomuslaisen Leppä-ahon diskurssin keskiössä on hänen määrittelemänsä ideaali helsinkiläinen: vakavarainen työssäkäyvä veronmaksaja, joka kuitenkin maksaisi mielellään pienempää kunnallisveroa ja nauttisi suurin piirtein nykyisistä palveluista. Muiden rajaaminen ulos käy Leppä-aholta helposti, esittäähän hän lähes konkreettisesti, kuinka nykyiset kaupungin vuokra-asujat voidaan ajaa pois kaupungista – niihin ympäristökuntiin, jotka hänen mukaansa nyt houkuttelevat vain hyvätuloisia. Kaupungin tehtävä ei siis ole säilyttää laajaa ja moninaista asunto- eikä asukaskantaa taikka tarjota palveluja, vaan keskittyä taloudenhoitoon ja kokoamaan asukaskuntansa uudelleen.
Arvorypäs kehittyy sitä mukaa, kun poliitikko itse ottaa eri asioihin kantaa. Tässä artikkelissa Leppä-ahon arvoryppääseen kuuluvat matalat verot, työssäkäynti myyttisen ei-työssäkäynnin sijaan, Helsinki, kansantalous, rikkaiden paratiisi, omistusasuminen ja työsuhdeasunnot. Politiikka on taloudenhoitoa, jossa toimii universaali järkevyyden logiikka. Tekstistä esiin nousee tosin myös ”itse”, joka korostaa, että poliitikon mielipiteet ovat tärkeitä.
Poisrajaaminen on välttämätön osa politiikkaa, sillä ilman sitä ei olisi poliittisia näkemyksiä lainkaan. On tärkeää analysoida sitä mitä kukakin rajaa hyväksi, toivottavaksi ja järkeväksi ja mitä näiden vastakohdiksi. Politiikan tutkijan näkökulmasta on hienoa, että kunnallispoliitikko Leppä-aholla on mielipiteitä, kohtalaisen selkeä diskurssi ja ideologinen kanta. Ilman niitä ei synny kunnon poliittista keskustelua. Yksi politiikantutkimuksen osa-alueista on arvomaailmoiden, diskurssien ja poliittisten valintatilanteiden tutkimus. Niiden tuominen esiin ja analysoiminen edistävät poliittista lukutaitoa ja julkista keskustelua myös vaalien välillä. Vastakkainasettelu jatkuu kuitenkin.
Kommentit