Palaan blogaamaan, en siksi, että blogaaminen on kuollutta – enkä siksi, että sen genren kirjoitukset, joita olen yleensä blogeihin työstänyt ovat nyt in, kuten Maurelita oli havainnut (ja linkittänyt fb:ssä ranskaksi tämän)  – vaan siksi, että olen taas “kotona maailmalla”.

Takana on matka Tampereelta Hahniin. Istun lentokenttäbussissa, joka kyydittää minua Luxemburgiin. Korvat menivät juuri lukkoon, ensimmäistä kertaa koko päivänä. Laskeudumme hurjaa vauhtia ylängöltä saksalaista moottoritietä.

Vielä eilen olin kotona Alppilassa, söin perhelounasta Weeruskassa ja kävin Alppila-seuran vuosikokouksessa, jossa minut valittiin puheenjohtajaksi. Olen kotiutunut Alppilaan, mutta silti, tuntuu toisaalta jännältä ja toisaalta kotoisalta olla ulkomailla. Tätä turneeta on melkein kahdeksan viikkoa edessä. Yhteydet Alppilaan pelaavat. Nykyään ulkomailla ollaan melkein kuin kotona, kun on skypet ja kaikki.

Seuran suhteen näin sivuhuomiona: touko-kesäkuussa on sitten varsinaisia tapahtumia perinteiset Kallio Kukkii ja Helsinki- ja Alppila-päivät. Eihän homman onnistuminen ole yhdestä ihmisestä kiinni. Toisin kuin aikanaan Ytimessä, nyt ei ole muutosjohtajuudesta kyse, vaan siitä, että on joku joka ottaa vastuun, vastaa kyselyihin, ja – jos tarvitsee – innovoi ja delegoi niille, jotka tietävät ja osaavat paremmin.

Syy turneelle taas on se, että tutkimuksen kenttätyöt on tehtävä ja konferensseissa käytävä. Ajattelin syksyllä, ettei minulla ehkä olisi työhuonetta, joten sovin menoja niin, ettei tarvitsisi sen puutetta huolehtia. Konffa-aikataulut limittyivät niin, että etappejani ovat – järjestyksessä – Luxembourg, Münster, Edinburgh, Chicago, Washington, Mexico ja Lontoo. Töitä on tarkoitus tehdä pitkin matkaa. Ja blogata.

Matka alkoi hienosti. Ennen lähtöä ehdin jopa vaihtaa fiikuksen ruukun aamulla, syödä lounaan Tampereella ja sitten hypätä hieman myöhässä lähteneeseen täyteen koneeseen Frankfurt Hahniin. Perillä se oli aikataulussa – trumpetit soivat kaiuttimissa laskeuduttuamme – kuten 90 prosenttia Ryan Airin koneista. Ehdin kuin ehdinkin puoli tuntia koneen laskeutumisen jälkeen lähteneeseen Luxemburgin bussiin.

Klimatisaatio oli nopeaa: ennätin käyttää anglismeja vilisevää saksaani lauseen verran – kysyä mistä bussit lähtevät. Bussissa kävi ilmi, että tästä lähtien paranee puhua ranskaa, kun Luxemburgin oma kieli Letzeburgisch ei suju.

Vaikka lumi ja auringonpaiste vaihtui sumuun, on selvää, että Hahnin lentokentän ympäristö itsekin olisi lomareissun väärti. Hullua, että se on Ryan Airin ja halpalentoyhtiöiden suurin kenttä Euroopassa ja palvelee todella laajaa aluetta Frankfurtista Kölniin ja Luxemburgista kohti itää “Saksan sydämeen”. Halpamatkustajien kartalla se on Euroopan sydän. Tiuhaan sykkivä sydän, joka lähettää matkustajia ympäri Eurooppaa. Täältä aina mennään jonnekin tai vaihdetaan konetta. Ihan hyvin voisi lomailla täällä, kävellä kukkuloilla, syödä saksalaista ruokaa ja juoda Moselin viinejä.

Tällä kertaa piti kuitenkin lähteä kohti Luxemburgia. Ohitimme jo Trierin ja jatkamme taas ylöspäin.

**

Perillä. Hotelliin pääsin kello 20.22, kotoa lähdin Suomen aikaa noin kello 11, matkustustunteja takana 8,5.

Puhuin respassa itsepintaisesti ranskaa, ja lopulta minulta kysyttiin "Anteeksi tehän siis ihan puhutte ranskaa!?" Johon ainoa järkevä vastaus on: "Niin, olen viettänyt vuoden Quebecissä. Että pikemminkin puhun quebeciä. Enkä muuten ole puhunut muutenkaan ranskaa pitkään aikaan." "Mutta sehän on käytännössä ihan sama", sanoi luxemburgilainen. Hyvästelimme kovin ystävällisesti. Täällä ranskan harjoittelemisen pitäisi sujua hyvin. Eiväthän paikallisetkaan ole ranskalaisia.