On hienoa, että Hesari noteerasi nimityksen, olen saanut onnitteluja ystäviltä, kollegoilta ja tutuilta eri paikoissa (kuten facebook, pubi) ja eri medioilla (meili ja tekstari). Mukavaa! Eilen annoin haastattelun hesarin kulttuuritoimittajalle. Juttu tulossa mahdollisesti lauantaille. En tietenkään onnistunut sanomaan montakaan asiaa mitä olisi pitänyt - ilmeisesti enemmän oli kysymys henkilöjutusta. Saa nähdä miksi minua sitten kuvataan jutussa. voi olla että "kuka kukin luulee olevansa"-teemassa on kyse myös siitä miten muut pyrkivät sinua kuvamaan tai sinut näkemään. Olisin voinut korostaa konkreettisia suuntaviivoja ja kontakteja (kuten ystävääni Oscaria joka on brittiläisen Red Pepper -lehden päätoimittaja tai jotain kolmannen sukupolven päätoimittajuutta, sitä että vanhempani ovat molemmat päätoimittajia, äidille siitä jopa maksetaan palkkaa). Mutta puhuimme joka tapauksessa paljon, ja toimittajalla oli riittävästi materiaalia juttuunsa, joten tsekkailkaa sitten että kuka Hesarin mukaan olen.
Lähden huomenna jenkkeihin. Tänään pitää pakata ja kirjoittaa esitelmä.

Ja kirjoittaa raportti palautteesta, jota sain eilen opiskelijoiltani, paperilla ja keskustelussa. Kurssi on kiinnostava skaalalla (4/5). Hassua, pari tyyppiä on valitellut englantiani - hah, luulin että itse asiassa suomenkielisellä kurssillani oltaisiin valiteltu suomeani. Totta kuitenkin, että parilla opetuskerralla on ollut vaikea puhua englantia, kun on muun päivää/viikkoa pyrkinyt kääntämään ja ajettelemaan ponnekkaasti suomeksi juuri sitä samaa asiaa. Toisaalta olen myös tottunut Englannin vuosien jälkeen puhumaan ei-natiiveille nimenomaan tönkköenglantia. Natiivipäivänä taas essexläinen aksenttini on ollut vahva. Johtopäätös kaikesta tästä on, että pitää siis keskittyä siihen kuinka artikuloi englantia julkisissa tilanteissa.
Tärkein esille nouseva asia oli rakenne. Opiskelijat haluaisivat selkeärakenteisen opetussession. He eivät kuitenkaan välttämättä aina saa sitä mitä tahtovat, eli powerpointteja nettiin. Tällä kurssilla oli kyse siitä, että opettelemme ajattelemaan abstraktisti ja pyrimme hahmottamaan teoriaa ja politiikkaa yhdessä. Tavoitteena oli hallita tietyt käsitteet tietyillä tunneilla. Minulla oli luennolla ihan selkeä käsitys siitä mitä pitää saada käsiteltyä (yhden kerran siihen ei päästy, ja sitten oli ohjelma pari viikkoa vähän myöhässä). Suurin ongelma oli kuitenkin ajan puute. Tällä kertaa luentoja oli yksi vähemmän, sillä Ernesto Laclaun luento oli yksi kymmenestä sessiosta. Yritimme tehdä liian paljon asioita samaan aikaan: saada tietoa, ajatella ja keskustella.
Monet opiskelijat eivät lukeneet artikkeleita, koska niitä oli liikaa ja ne olivat liian hankalia. Tällä kertaa ne olivat kuitenkin aivan hyvin saatavissa paperikopioina tai netissä. Aiempaa tietoa, jonka perustalle rakentaa, ei ollut, eikä kurssille ole discourse theory for dummies -tyyppistä kirjallisuutta (vaikkei sitä uskota) - tai sen tapaista oli juuri niissä kirjoissa joita suosittelin ja artikkeleissa, joita kyllä olisi pitänyt kurssille lukea. Koska kirjallisuutta ei ehditty tarkkaan keskustella - tai valitsin keskusteltavaksi artikkelin, jota kaikki eivät olleet lukeneet, opiskelijat eivät oikein tienneet mitä heidän pitäisi tehdä. Vastaus: lukea kaikki annettu materiaali, sillä keskustelemalla yhden ne muutkin kirjoitukset avautuvat.
Jatkan samaa kurssia Jyväskylässä niin, että meillä on selkeästi aina kerrallaan kolme luentoa ja seminaari. Kurssin tarkoitus oli avata ovia, ei sulkea niitä niin, että tuijotamme vain yhtä käsitettä ja metodia. Siksi en halua jättää sieltä pois niitä kolmea luentoa joista kullakin kerrallaan käsitellään psykoanalyysiä, retoriikkaa ja dekonstruktiivista lähettymistapaa. Se oli asiaa avartavaa, ja monet näkivät sen hyvänä. Pitää siis Helsingissäkin lisätä kontaktitunteja eli viikottaiset seminaarit erikseen, jos tätä vielä pääsen opettamaan...

[Edit: Tässä cross-referencing -tyyppisessä jutussa täytyy mainita vielä, että kannattaa kertoa seuraavana päivänä blogiinsa mitä olisi sanonut toimittajalle, sillä fiksu ja hyvä toimittaja voi hyvin lukea ja soittaa takaisin ja kysyä niistä.
Pitäisköhän lopettaa tämä blogaaminen? Toisaalta, mikäköhän elämästä ei ole julkista? Missä menee rajat? Tässä rajasin sen veljeeni, joka ei täällä kommentoi, vaikka kälyni lukee tätä sivustoa. Jätin kertomatta, että myös veli on toimittaja... sehän menis jo ihan julkiseksi, sillä hänhän ei ole edes Facebookissa - siis siinä juorujen ja verkostojen pesässä, johon osallistuu aktiivisesti ainakin puolikas minun sukupolveani (kaks-nelikymppisiä) ja jota on käsitellyt suuri osa viime viikkojen kahvipöytäkeskusteluista.
Naamakirja tietää ketkä (niistä jotka ovat sinne liittyneet) ovat ystäviäni. Omalle sivulleni pääsee kuka tahansa niistä verkostoista, joille olen liittynyt. Aika pelottavaa. Periaatteessa kuitenkin Naamakirja on myös tuoreelle päätoimittajalle poliittissosiaalisen kentän kartottamisessa aika hyvä väline - jos sitä muka jaksaa käyttää. Siihen voisi sitten yhdistää sitä Kuka kukin luulee olevansa -kirjaa (ks. myös), jonka julkkaribileihin mainittu veljeni ei valitettavasti päässyt...]