Tänä jouluna totesin, että minunkin varmaankin pitäisi kirjoittaa joulukortteja. On koti ja ovi, jossa lukee postiluukussa oma nimi. Kortit ostin kollegalta, jonka lapsen koulu sai niistä tukea ja merkit joskus postissa käydessäni. Kymmenen korttia ja merkkiä Suomeen. Ei vielä käynyt mielessänikään, että olisin lähettänyt kortteja ulkomaille. Kuvaa suomettumisen astetta. (Anteeksi nyt vaan ulkosuomalaiset ystäväni!) No, kuinkas sitten kävikään. Tiesin halvempien joulumerkkien viimeisen päivän, ja se alkoi uhkaavasti lähestyä. Lähettäisin kortit junamatkalla Joensuuhun...

Juuri sitä ennen, torstai-iltana, päädyin vahingossa tiedekunnan joulujuhliin. Selitys en tule, kun en saanut ajoissa lippua ei kelvannut samana päivänä, kun tapasin kollegoja laitoksen käytävässä: Lippu löytyi, juomalippukin. Ei auttanut kuin mennä juhlimaan.

Mutta tietenkin olin unohtanut pukinkontin. Mitä minulla oli mukana konttiin annettavaksi? Ei ollut kirjaa, kynää, suklaapatukkaa, edes päivän Hesaria... Mutta muistin joulukortit. Mikä mainio lahja! Mikä källi! Ajatella nyt jotakuta avaamassa pakettia, jonka eräpäivä olisi seuraavana päivänä! Tai positiivisemmin: miten tuntemattoman kollegan kymmenen ystävää ilahtuisivatkaan!

Kaikilla asioilla on kaksi puolta. Niin tälläkin. Ja niin oli tapahtuva, kuten edellisenäkin jouluna, että saisin työpaikan joulujuhlista oman lahjani takaisin. Tonttutyttö katsoi silmiini ja ojensi minulle oman kauniisti vaikkakin hötäkässä ja käytävästä löytämälläni lahjapaperilla paketoimani lahjan. Miten olisin voinutkaan kieltäytyä siitä? Kaikkien ihmisten edessä. Olisivat pian saaneet tietää, että minä olin se lusmu - tai pikkujoululahjojen valikoinnin nero - joka antaisi nipun joulukortteja merkkeineen lahjaksi!

Oli otettava haaste vastaan. Oli aikuistuttava! Minun pitäisi alkaa lähettää joulukortteja - osallistuttava tähän sovinnaisuuden ja paikallisuuden diskurssiin. Koti, postiluukku, osoite... joukko ystäviä ja sukulaisia, jotka pian alkaisivat odottaa minulta kortteja. Olisi tehtävä se jo tänä vuonna. Ja kun kerran aloittaa ei voi lopettaa... Vai voiko? Koukussa. Aikuinen.

Otin korttini. Naureskelin tapahtumaa kollegoilleni. Ja seuraavana päivänä junassa aloin suorittaa tehtävää, jota joku muukin kollegoistani - jo rutiinilla - suoritti: kirjoittaa joulukortteja.

Haastetta riitti: mukana ei tietenkään ollut osoitekirjaa eikä internettiä. Piti soittaa. Tiedän, että etiketin mukaan pitäisi löytää se joku muu tyyppi, jolla olisi ystäväni tai sukulaiseni osoite. Päätin, että salailujen aika oli ohi. Aina minulla ei ollut edes yhteistä ystävää, jolla olisi osoite tiedossa. Soitin suoraan muille paitsi isotädille. Tuntui niin absurdilta koko ajatus että MINÄ lähettäisin joulukortteja. Ja jotenkin tyypillisesti olisin matkalla jossain - junassa. Riittävän huvittava juttu kaikille osapuolille. Osoitteita löytyi, toisia arvasin. Kahdeksan korttia kymmenestä tehty. Viimeisiä osoitteita en löytänyt.

Juna saapui Joensuuhun, mutta kumma kyllä en törmännyt yhteenkään postilaatikkoon, ennen kuin oli jo liian myöhäistä - ennen kuin saavuin yliopistolle. Siellä etsin vahtimestaria, jotta voisin lähettää korttini yliopiston postin mukana. En ollut ainoa - mutta minulla oli kiire, sillä oma esitykseni oli jo heti seuraavassa sessiossa.

Vihdoin löysin vahtimestarin, joka kertoi minulle, että posti oli jo mennyt. Mutta tehtyään kovasti töitä sai kuin saikin selville, että kampuksella oli juuri postiauto. Vahtimestari oli enkeli! Hän säntäsi kortteineni ja sinne ne menivät.

Mutta tulivatko ne perille? Postimerkit olin kyllä huolellisesti laittanut paikoilleen, mutta yhden kortin kanssa kävi vähän hullusti. Naapurini, rakkaan ystäväni osoite minulla oli allakan välissä. Tiesin, että se on siellä, enkä siksi soittanut matkalla. Unohdin kirjoittaa osoitteen korttiin. En raapustanut korttiin edes postinumeroa, joka on tietenkin sama kuin minulla. Siinä tietenkin luki koko tarina tästä aikuistumisesta ja pyysin vielä kertomaan, kun kortti olisi perillä. Kohtalon ivaa?

Ehkä siellä postissa joku ahkera lajittelija lukee tarinan postikortista? Nyt hän varmasti ihmettelee, että ei tainnut kortin Emppu-tonttu aivan vielä aikuistua. Eipä ei.

Mutta ei tässä vielä kaikki: jälkeenpäin on riittänyt ihmettelemistä, kun nyt joulukortteja saavat ystäväni vertailevat niitä. (Kuulin juuri saaneeni yhden kortin yhteisen ystävämme osoitteeseen: kiitokset!) Tänä vuonna ei kuulemma ollut montaa eläinkorttia joulukorttien joukossa, sen sijaan lasten kuvia riitti. Ja mikä onnellisinta joissakin niissä lukee lasten nimet, eikä vain "pojat", "tytöt" tai "lapset": siitä ne on hyvä yrittää opetella. On ilmeisesti erilaisia aikuistumisen ja vanhenemisen asteita, joista tämä joulukortti puuhastelu kertoo. Minunkin listoillani oli myös niitä, joille ei enää voi lähettää kortteja, mutta joita tässä puuhassa tulee muistettua.

Käyköön tämä joulutarina kortista. Tulee perille vähän savolaisittain: vastuu siirtyy kuulijalle, eli sille, joka tänne blogiin vaivautuu. Ilmankos olen aina kammoksunut kortti-osoite-postimerkki-postilaatikko-lajittelu-postinkantaja prosessia, jossa kokemukseni mukaan usein jokin vaihe epäonnistuu... ja yleensä lähettäjän päässä ketjua - ellei jo etukäteen varsinaisesti päässäni.

Oikein rauhaisaa ja stressitöntä joulua kaikille lukijoille, ystäville, sukulaisille ja kylänmiehille!