Lennon aikana en nukkunut silmäystäkään. Kuin ihmeen kaupalla ennätin lakkoilevista lentokenttätyöntekijöistä ja lähes puoli tuntia kestäneestä turvatarkastusjonosta huolimatta Chicagon koneeseen Newarkissa. Ja sitten Angelinalle, jonka yksiössä kämppäsin tiistaista sunnuntaiaamuun.

Kävimme syömässä viiden aikaan Andersonvillessä, ja yritin pysyä hereillä. Pari päivää oli jetlagginen olo ennen iltakuutta. Nukuin lopulta kymmenestä aamuseitsemään ihan hyvin – silloin Angelina lähti töihin. Sitten vielä vähän unta... Ekan päivän tein töitä Angelinan kämpillä, kävin ihmettelemässä ruokakauppaa, ja illalla menimme Blackhawks-Blues lätkämatsiin.

Vähän oli siisti matsi! Loppuunmyyty, yli 20.000 katsojaa, ja ihan eri tunnelma kun joulukuussa 2008, kun iskän kanssa siellä kävimme. Ekan erän Hawks soitti Bluesia mennen tullen. Alkoi jo kyllästyttää Hawksien ralli. Vikassa erässä Blues sai otteen, ja melkein voitti matsin. Tämä oli runkosarjan tokavika peli ja Hawks tuli toiseksi. Vikan erän perusteella pärjäämisen mahdollisuudet olivat aika heikot. Niemi ei pelannut parasta matsiaan, mutta etenkään ei puolustus.

Angelinalle se oli ensimmäinen lätkämatsi, ja kun maaleja vielä satoi, hän oli myyty! Pysyin minäkin hyvin hereillä niin pitkään kun pitikin. Loistojuttu, että saatiin sinne liput (Angelinan paikallisella kortilla, sillä mun kortilla ei onnannut – edellisen kerran Hawks-liput piti käydä ostamassa heidän kaupastaan etukäteen, mutta tuossa vaiheessa tietenkin niitä oli vain joukkueen vaihtolippujen sivulla).

Torstaina lähdimmekin Northwesterniin ja tein siellä töitä. Nostalgista. Mukavaa. Tehokasta. Jos tiistaina oli lämmin +17 astetta, ja keskiviikkona satoi niin torstaina tuli lunta. Kumma sää! Tein töitä yli kuuteen asti. Kävimme hyvässä kasvisravintolassa lounaalla ja illallisella sushilla Evanstonissa. Sitten nukkumaan, kun Angelinan piti lähteä aikaisin töihin.

Perjantaina taas tein töitä iltapäivään, ja lähdimme neljän aikaan kaupungille. Meillä mahtava ohjelma (jota voin suositella Chicagossa matkaileville):
klo 16 lippujen hankinta Lookingglass-teatterista Streetervillestä, siis vanhoilta nurkiltani (olin käynyt siellä katsomassa Karamazovin veljekset, joka oli tosi hyvä – nyt saatiin vahingossa molemmat opiskelijahintaan 20 taalaa, normaalisti 55),
klo 16.30 aikainen illallinen armenialaisessa ravintolassa,
klo 18 Art Institute (jonne ilmaiseksi sisään ja vielä kahvit päälle, sillä Angelina on jäsen – ja jossa on nyt uusi Renzo Pianon suunnittelema moderni siipi);
klo 20 teatteriesitys Trust, jonka toinen tuottaja oli David Schwimmer (Frendeistä tuttu) ja joka kertoi teininettideittailusta ja pedofiliasta ja oli aika vaikuttava;
klo 21.30 take-out cheesecake factoryn pala (vain toisen jaksoimme syödä, ja puoliksi) Hancock Towerin edustalla
klo 22 drinkit saman rakennuksen signature loungessa 96. kerroksessa.
Kotona up-townissa puolilta öin.

Lauantaina söimme aamiaista amerikkalaisessa dinerissa, kävelimme rannalla, kun oli yli 20 astetta ja helle. Kävimme kenkäostoksissa Andersonvillessä, ruotsalaisalueella, jossa tulin villiksi kengistä. Tapasin iltapäivällä Chicagon “etelässä” ja kampusalueella kollegaani ja kaveriani. Istuimme “Pointissa” rannalla katsomassa Chicagon pilvenpiirtäjiä horisontissa. Hengasimme ja illalla tulin takaisin. Etelä on kovin erilainen. Kävimme vielä kertaalleen syömässä jotain pientä Andersonvillessä ja sitten nukkumaan...

Angelina oli enkeli, kun minua jaksoi kiireistään huolimatta myös emännöidä – sanoin että olen tyytyväinen kun saan omaa rauhaa tehdä töitäkin. Onneksi hän on tulossa ensi vuodeksi Moskovaan, ja voin häntä kestitä samalla mitalla Helsingissä ja ehkä muuallakin.

Sunnuntaina aamulla aikaisin lähdin liikkeelle ja matkustin tänne Washingtoniin. Se olikin taas yksi seikkailu. Harmi, että nämä päivitykset tulevat näin tiiviinä kuvauksina ja jälkeenpäin, mutta ajattelin, että parempi näin, kun ei mitään. Oli tosi kivaa käydä Chicagossa. Olen siellä kovin kotonani (ainakin pohjoisessa ja Streetervillessä). Siellä voisin asua - etenkin jossain järven lähellä olevissa naapurustoissa.

Niin ja matkan syy? Käydä paikassa, jossa olin jo käynyt, jotta saisin töitä tehtyä Edinburghin ja Washingtonin välillä, ja hakea kaksi paksua nidettä Gramscin vankilavihkoja. Ja treffata Angelinaa ja kaupunkia, tietty!

Viikko Edinburghissa meni aika nopeasti. Olin ensimmäisen yön B&B:ssä York Placella ja se olikin ihan mukava paikka. Kun kysyin WLANin perään paikan emäntä kertoi, että italialaiset, joita siellä on yötä olivat valitelleet, ettei se toimi huoneissa. Törmäsin “italialaisiin” rappukäytävässä: nehän olivatkin Daniele ja Duncan, workshop-vetäjäni edelliseltä viikolta, joista Duncaniin olin jo törmännytkin edellisenä päivänä Essenin asemalla. Katsoin telkkaria ja nollasin, kävin syömässä punjabilaisessa intialaisessa ravintolassa todella hyvää kikherne-currya. Mietin, että pitäisi pestä vaatteita, mutta en törmännyt pesulaan naapurustossa.

Seuraavana päivänä tuli Saara. Koitin saada avaimet vuokra-asuntoomme aamulla, mutta meidän piti hengailla iltapäivään ennen kuin ne saimme. Rekisteröidyimme konffaan ja tapasimme Riinan, joka oli tullut paikalle Lontoosta. Pääsimme viemään tavarat kämpille ja siellähän olikin pesukone. Kone päälle ja jatkamaan matkaa. Saaralla oli jetlag, joten häntä piti pitää hereillä. Laukkukin oli jäänyt matkan varrelle. Kävimme istumassa Bow Barissa ja ostimme pikkukaupoista ruokaa, jota laitoimme kämpillä.

Tiistaina alkoikin jo konffa todenteolla. Kävin Comparative European Politics -panelissa – johon sarjaan omanikin kuului. Bongasin vastaanotolta kaverini, mutta illallisen vietin italialaisten ja vertailevan politiikan tutkijoiden kanssa. Tosi hyvät keskustelut. Koko päivän oli satanut, kuten maanantainakin, mutta illalla tuli räntää: sitä oli kerääntynyt ainakin kolme senttiä sohjoa. Löin polveni katuun.

Keskiviikkona oli oma esitelmäni. Sain ihan hyvät kommentit ja meidän lopulta vain Unkaria käsitteleväksi typistynyt panelimme oli temaattisesti ihan hyvä. Illalla hengasin laclaulaisten kollegoiden kanssa – vastaanottojen jälkeen New Townissa. Torstaina tuli rakkaani pääsiäisviikonlopuksi.

Torstaina paistoi aurinko eli otimme siitä ilon irti. Kävelimme vanhasta kaupungista uuteen kaupunkiin, shoppailimme matkalaukkua ja ruokaa. Kävimme illalla pubissa Umutin ja hänen vanhempiensa ja tädin ja sedän kanssa – aika hauskaa, olin turkkilaisia vanhempia nähnyt viimeksi Budapestissa, neljä vuotta sitten!

Perjantaina kävelimme observatoriolle ja taas vanhaan kaupunkiin. Kävimme syömässä burgerit ja oluella, totesimme, että on parempi jatkaa kävelyä ulkosalla kuin mennä linnaan. Onneksi asunto oli lähellä kävimme siellä välillä lepäämässä, ja alakerrassa oli perinteinen teehuone, jossa nautimme perinteiset cream teat.

Lauantaina kiipesimme aamulla Holyroodin päälle ja melkein Arthurin istuimelle asti. Totesimme että tämäkin riitti ja tulimme alas. Sitten teimme skottilaisen aamiaisen ja menimme tapaamaan Rebeccaa, yliopistokaveriani Lontoon ajoilta. Olimme tavanneet edellisen kerran kymmenen vuotta sitten. Katsoimme samalla pubissa jalkapalloa, minkä pystyimme. Pubi oli joku Geordie-pubi, jossa George Best on tavannut käydä. Aika siistiä katsoa ManU:n peliä siellä (tosin olin pukeutunut FC Unitedin paitaan). Pikaisten ostosten ja olutlasillisten – Grand Café -nimisessä pubissa, joka oli kuin keskieurooppalainen kahvila – jälkeen lähdimme kotia. Tilasimme punjabilaista intialaista ruokaa.

Sunnuntaina vietimme synttäreitäni, sain skottilaisen aamiaisen. Kävimme linnassa ja ostamassa vihdoin matkalaukun. Pakkasimme ja söimme tähteitä. Kävimme pubikierroksella. Oikein mukava ja leppoisa synttäripäivä!

Maanantaina pakkasimme loput ja jätimme ApartmentsApartin oikein mukavan kämpän. Istuimme tunnin bussissa lentokenttähotelliin ja otimme lentokenttäbussin takaisin keskustaan. Meillä oli liput Mary King Closen rakennusten alle jääneelle kujalle. Se olikin aika hurja kokemus. Kaikkein kiinnostavinta tietty oli, että niitä kapeankapeita kujia oli ylipäänsä ollut ja miten niillä oltiin eletty 8-kerroksista elämää (ja sairastuttu tauteihin ja kuoltu) kunnes osan kerroksista päälle oli rakennettu sen ajan ostari. Luin Edinburghissa samasta paikasta kertovaa Ian Rankinin dekkaria.

Toisten teiden jälkeen kävimme vielä Bow Barissa oluilla ja käveleskelimme Grassmarketilla kunnes menimme syömään David Bann -kasvisravintolaan, joka oli loistava kokemus (kiitos äiti!). Missasimme bussin, joten jouduimme vielä käymään puolikkaalla pintilla (sikäläiset alet olivat hurmaavia - viskiä ei tarvinnut juodakaan), ja sitten bussilla lentokenttähotelliin. Bussi jätti matkan varrelle, sillä auto oli pysäköity väärin. Pääsimme erikoiskyydillä hotellin lähistölle ja sitten nukkumaan. Ryanairlento Tampereelle lähti käsittämättömän aikaisin, ja minäkin ennätin hotellin aamiaiselle vain tosi pikaisesti ja matkalaukun kanssa ennen lähtöä. Hyvä hotelli tosin se Quality Hotelli.

Jatkan myöhemmin Chicagon tarinalla... Olen päässyt jo Washingtoniin ja rättipoikkiväsynyt ja migreeninen. Edinburghissa ei ollut nettiä ja Chicagossa asuin ystävän kanssa hänen yksiötään enkä oikein ennättänyt kirjoittamaan. Jaaha, vuodatus ei näköjään lataa itseään...koitan huomenna. Juu, eli tänään huomenna olen ollut koko päivän kotona: flunssassa. Kuume nousi vähän, mutta nyt sitä ei enää ole. Huomenna pitää päästä liikkeelle ja konffaan!

Kauniin Münsterin nähtävyydet jäivät pitkälti seuraavaan visiittiin. Lauantaina lähdin kohti Hahnia Essenin kautta. Johtuen junalipuista matkustin tunnin verran Dortmundiin, 45 minuuttia Esseniin ja sieltä reilun tunnin Kölniin ja lopulta bussilla pari tuntia Hahnin lentokentälle, jossa olin yötä lentokenttähotellissa. Voin muuten suositella uutta My Place -hotellia. Rauhallinen, hyvä aamiainen.

Essen oli hyvin postindustrialistinen kokemus. Siitä ehkä myöhemmin, mutta suosittelen Ruhrin museota ja koko Zollvereinin aluetta: aikaa kannattaa tosin varata paljon!

Sunnuntaina olin yötä B&B:ssä Edinburghissa - paikassa jossa myös sattumalta olivat workshop-vetäjät Münsteristä. Konffa Edinburghissa on ollut tosi intensiivinen, mutta kun kämpillä ei olekaan nettiä, ei tule paljoa tännekään päiviteltyä. Tuttuja riittää ja kiinnostavaa ja mukavaa on ollut. Saaran ja Riinan kanssa ollaan syöty burgeria ja paikallisia juustoja. Nyt kohta on oma esitelmäni, pitää kiitää.

Tänä vuonna Münsterissä pidettävät ECPR workshopit ovat joka toinen vuosi järjestettävä eurooppalaisten politiikan tutkijoiden tapahtuma. Joka vuosi ohjelma on eri: nyt täällä on peräti kaksi sessiota populismista ja olen siinä, jossa populistit ovat vallassa. Tai siis joka käsittelee populisteja vallassa. Kaikki muut ovat kvantitatiivista tutkimusta tekeviä. Minä ainoana teen kvalitatiivistä ja oikeastaan teoreettista tutkimista. Ja se näkyy. Tietty tämä on ECPR-workshopeille ihan tyypillistä.

Sain kuulla, että se mitä tutkin ei ole populismia (en tosin ainoana), mutta tietenkinhän se on, jos käytetään tiettyä määritelmää - proffani Ernesto Laclaun. Se on muutenkin määritelmä, jota olen yrittänyt täällä korostaa. Ja entistä vakuuttuneempi olen siitä, että se on oikea populismin määritelmä. Kyllä täällä periaatteessa arvostetaan munkin lähestymistapaa ja kommentteja, mutta toinen ongelma on, että mukana on vain kolme ei-läntistä Eurooppasta käsittelevää tutkijaa, minä, puolalainen Olga ja saksalainen jatko-opiskelija, joka käsittelee Latinalaista Amerikkaa. Kaikki naisia. Italia, Itävalta ja Hollanti sekä Belgia dominoivat. Mutta ei se mitään. Niin ja sitten sain kuulla, että on olemassa "diskurssi" ja "todellisuus".

Jengi on ihan hauskaa - yhtään ikävää tai tylsää tyyppiä ei ole meidän workshopissa, mikä on mukavaa. Tuntuu siltä, että joka "ideologian" (ja tietty debattia on käyty siitä onko populismi ideologia) tutkijat ovat vähän erilaisia. Populismitutkijoiden keskuudessa nahkatakkien määrä on suhteellisesti suurempi kuin muiden. Populismitutkijat ovat myös aika meluisia ja karismaattisia tyyppejä: rentoja mutta tarvittaesssa jääräpäisiä. Ja luovat yhteisöä tehokkaasti ympärilleen.

Jouduin yhteisöstä jättäytymään eilen, sillä kävin vapaana iltapäivänä ystävieni Umutin ja Aronin kanssa retkellä Essenissä tsekkailemassa vuoden 2010 kulttuuripääkaupunkia. Oli tosi kivaa, sillä en ollut nähnyt heitä moneen vuoteen. Essenin kulttuuripääkaupunki oli työmaata. Asemanseutu aivan ylösalaisin, mutta pääsimme kuitenkin "maailman kauneimpaan museoon", Volkwang-museossa. Paluumatkalla piipahdan Essenissä vielä uudestaan.

Tänään edessä on viimeinen workshop-päivä. Palautin täältä vuokraamani pyörän eilen. Münster on kaunis pieni kaupunki, jossa pyöräillään paljon ja pyöräteitä on upeasti kaikkialla: aina selkeästi muusta liikenteestä erotettuna.

Lauantaina 20.3. Sataa. Olen juuri päässyt tsekkautumaan sisään Melia hotelliin Luxemburgissa. En voi olla jäämättä tänne tekemään töitä. Näkymäni, vaikka minulla on vain kaksi ikkunaa pohjoiseen, on kohti ”rumaa rakennusta” eli Schuman-rakennusta, sitä Kirchbergin ensimmäistä klassista 1960-lukulaista betonibunkkeria, Euroopa-tuomioistuinta ja Philharmonie-musiikkitaloa. Juuri tätä kaikkea, mitä tutkin! Kun kurkotan ikkunasta nään myös modernin taiteen museon MUDAM:in, ja kaupunkiin

Nyt töitä, sitten kaupassa käymään ja sitten konserttiin. Täällä ei ole edes nettiyhteyttä kuin maksullisena, eli en sitä nyt käytä enkä päivitä tätä blogia heti. Ei häiriötekijöitä.

**

Ja niin sitten kirjoitinkin viisi hyvää sivua tekstiä. Jätin konffat väliin ja keskityin inspiraatioon. Kävin ruokakaupassa iltapäivällä ja ostin aamiaistarvikkeet ja vähän ruokaakin. Hotelliaamiainen maksoi 20 euroa, ja samalla rahalla sai ruokaa kahdeksi aamiaiseksi ja vielä evääksikin maanantaille. Ja korkkiruuvin viiinipulloa varten. Olin tehnyt pika-couscousta aamulla, jonka olin ottanut mukaani lounaaksi. Zumbasin ja kävin saunassa, joka ei ollut päällä ja pikaisesti hamam-huoneessa eli turkkilaisessa höyrysaunassa, joka oli oikein mukava. Ihan laadukas hotelli sinänsä. Kiirehdin itseni valmiiksi konserttiin.

En tiennyt mitään Orchestra di Piazza Vittoriosta, mutta se hurmasi! Aivan loistava 9/11 jälkeen perustettu monikulttuurinen bändi. Tuli mieleen, että jos kaikki musiikki on jo kirjoitettu, niin tässä ainakin on hyvä esimerkki siitä miten sitä voi soittaa. Monikulttuurisuuden ylistys, ja todella hienoja muusikoita. Sali oli innoissaan, ihmisen nousivat seisomaan ja jammailemaan, Konserttisali muuttui aukioksi.

Jotenkin jännällä tavalla ulkoa postmodernilta temppeliltä näyttävä pisaranmuotoinen rakennus on kätkee sisälleen kaupunkimaiseman. Siinä on toimistoja, jotka aulaan kurkistavat kuin ikkunat kerrostalosta ja salissa vastaavasti aitiot ovat kuin parvekkeita, jotka avautuvat aukiolle. Monumentaalinen ulkopuoli kätkee sisälleen urbaanin sisäpuolen: yleensä tämä vapahtuu toisin päin.

Seuraavana päivänä tunnelma oli erilainen mutta katossa myös. Huippupianisti Yundi soitti Chopinin 200-vuotisjuhlakonsertin. Tämäkin konsertti oli loppuunmyyty. Jopa kuoropaikat lavan toisella puolella oli myyty. Tällä kertaa "aukiolla" eli lavalla oli mies flyygelin ääressä. Urbaani ympäristä, joka oli ollut omiaan roomalaisen aukion mukaan nimetylle bändille muokkaantui nyt nykyaikaiseksi areenaksi, jossa voi kuunnella toissavuosisadan hittejä.

Kun edellisenä iltana olin istunut keskellä nousevaa permantoa, tällä kertaa istuin viidennellä rivillä ja saatoin katsella Yundin käsiä pianolla hieman alaviistosta mutta suoraan: kuinka onnistuinkaan saamaan hyvät liput! Aivan mahtavasti soitti – ei voi kuin ihailla niin Yundin kuin Chopinin taitoja. Ensi kerralla tosin pitäisi istua siellä parvekkeilla ja katsella salia ja ihmisiä piippuhyllyperspektiivistä.

**

Sunnuntaina heräsin aikaisin aamulla ja puuhailin mukavia. Kirjoitusrytmi ei tuntunut lähtevän liikkeelle joten päätin itse lähteä kävelylle. Sade oli sopivasti lakannut. Palasin pian takaisin hakemaan hanskat ja pipon. Tuuli kovasti. Läksin uudestaan matkaan ja olin tosi innoissani. Nyt vaikka kävelisin alas Grundiin ja Neudorffiin, josta olin vain ajanut bussilla ohi koko viikolla. Kävisin kuuntelemassa jazzia.

Mutta kas, vain muutaman kymmenen metrin päässä muljautin nilkkani. Pyörähdin ympäri kuin jalkapalloilija kivun kourissa lepäsin kivisellä penkillä jalka kohti taivasta ja pitkän sukan sitomana. Ei mene hyvin, tuumin. Onnittelin itseäni siitä, etten ollut vielä päässyt pitkälle. Alhaalta taksimatkakin - jos sellaisen olisi saanut bongattua olisi tullut kalliiksi ja hankalaksi. Hotellihuoneeseen päästyäni siellä oli siivooja, joka symppasi minua ja toi jäitä. Neljän tähden hotellissa on tyyliä. Lojuin sängyllä jalka sidottuna, lääkittynä ja kylmässä, ja katsoin elokuvan toipuakseni. Luin työryhmäpapereita ja jatko-opiskelijan työn. Join hurjasti kahvia ja teetä ja söin eväitäni. Voihan sitä päiväänsä näinkin viettää vaikka kaikki kivat asiat museokäyntiä myöten jäivät taakse.

Illalla kävin syömässä hotellin ravintolassa ja kävelin konserttiin pikkuruisen aukion poikki. Nyt jalka oli jo aika hyvässä kunnossa, kiitos levon ja hoidon. Pystyin kävelemään ympäriinsä ja ottamaan kuvia niin väliajalla kuin sen jälkeenkin. Shampanjalasillinen auttoi mutta meni vähän kuin helmiä sioille, olisi minulle kuohuviinikin riittänyt. Konsertin jälkeen onnittelin itseäni toistamiseen hyvästä kenttätyöstä ja otin vielä yhden lasin viiniä hotellin baarissa. Nautin viime silmäyksistä aukiolle. Olipa mahtava viikonloppu.

Onneksi tämä ei mennyt veromaksajien piikkiin vaan ihan omasta elämiseen käyttämästäni apurahasta ja säästöistä - muuten voisi olla huono omatunto liiankin mukavasta kenttätyöstä. Voisin kyllä suositella kulttuuripainotteista viikonloppulomaa Luxembourgissa ja ihan vaan Kirchbergillä! Rauhallista - ei turhan paljon ihmisiä - ja laadukasta.

Aamulla Schuman-rakennuksen työntekijät alkoivat palailla ja lähdin asemalle kahdeksalta. Matka jatkui Saksaan. Viisi tuntia junassa edisti töitä mukavasti. Kaunis Luxembourg ympäristöineen ja jälleen Moselin laakso jäivät taakse. Tsekkauduin Münsteriin, jossa olenkin tehnyt töitä ja käyttänyt nettiä iltapäivän.

Nyt netissä kehuttuun turkkilaiseen ravintolaan lähistölle ja aikaisin nukkumaan. Konferenssi alkaa huomenna, mutta rekisteröidyn sinne vasta aamulla, sillä en jaksa kävellä keskustaan asti tänään... Hauskaa olla Saksassa, taas pitkästä aikaa. 

Torstaina tein työpäivän "kotona" eli kirjoitin hakemusta, ja lähetinkin sen (ajoissa, sillä sen DL olikin vasta 19.3.). Tahdoin päästä tapaamaan kollegaani, mutta hän oli kiireinen ja lopulta vain kävelin 3,5 kilometriä Kirchbergin Grünewaldin kortteliin ja sitten ostoskeskukseen. Ostin kaksi ranskalaista leffaa ja muuta tarpeellista. Palasin jalkaisin kotiin. 7km lenkki, josta puolet ylämäkeen ja palloilua jätti-Auchanissa sen lisäksi. Olin leffani ja lasin viiniä ansainnut.

Ajattelin kuinka kiinnostava se uusi asuinalue olikaan. Suomessa standardikerrostalot dominoivat jokaista uutta aluetta. Rakennusyhtiöillä on ilmeisesti yksi ja sama arkkitehtitoimisto, jonka työtä sitten modifioidaan joka kaupunkiin ja kaupunginosaan. Tylsää! Samoin siinä alkoi olla urbaania otetta, kivijalkakauppoja jne. vaikka onkin ihan alkutekijöissään vielä. Kirchbergin päällä, sen laitamilla, oli aika rauhaisaa ja hyvä ilma. Saatoin hetken kuvitella miltä se näytti, kun se oli pelkkää peltoa ja niittyä vuonna 1961.

Tänään perjantaina läksin taas arkistoon. Uudella hakusanalla aloin jo saada muutamia kiinnostavia dokumentteja. Osa niistä oli vain italiaksi, mutta selvisin! Onneksi olen itse opiskellut aivan minimaalisesti italiaa. Nyt tiedän miksi opiskelin näitä kaikkia länsi-eurooppalaisia kieliä: EU:n parlamentin arkistokäyntejä varten tietenkin! Harmi vaan, että siellä ei voi tehdä hakuja skannatuista dokumenteista itsestään, vaan ainoastaan niiden sisällysluetteloista.

Kävin myös arkiston ruokalassa, syömässä kunnon edullisen lounaan. Sitten otin kuvia Place de l'Europella, kun aurinko paistoi, ja kävin ostamassa toisen konserttilipun viikonlopuksi. Pääsin myös haastattelemaan Philharmonien PR-päällikköä, ja sain häneltäkin paitsi kovasti tietoa, myös himoitsemani olennaiset kirjat.

Sitä ennen pääsin Jean Monnet -rakennukseen Kirchbergille. Siellä on konferenssi, johon tahdoin osallistua, mutta kiireeksi meni. Pääsin kuitenkin kurkkaamaan sisään. Josko huomenna iltapävällä kävisin siellä kuitenkin. Jean Monnet -rakennus aiotaan purkaa, ja olen haaveillut siellä käynnistä siitä asti kun sen ekan kerran näin eli 2006 alkaen. Minusta siinä on kaunista geometriaa. Mutta onhan se aika 60-lukulainen sisältä. Muistutti sisältä Essexin yliopiston rakennuksia. Jotka ovat myös yhtälailla geometrisiä ja upeita omalla modernistisella tavallaan.

Sitten tapasin täällä piipahtanutta kollegaani, hänen hotellissaan ja tulin hänen kanssaan samalla taksilla lentokentälle – asunhan ihan vieressä. Oli niin mahtavaa ja virkistävää nähdä joku vanha tuttu ja ystävä, jonka kanssa jutella niitä näitä niin työstä kuin muuten vain. Uusia naamoja tulee kyllä silloin tällöin vastaan, skypessä pääsen onneksi juttelemaan poikaystäväni kanssa, mutta ylipäänsä tämä kenttätyö on tosi yksinäistä. Tavallaan ihan hyväkin ottaa aikaa itselleen, mutta nyt huomaa, että olen ollut jo tien päällä viisi päivää ja on tullut myös kaikenlaista uutta vastaan. Ihana kuulla jonkun muunkin juttuja tutuistakin ja Luxembourgiin liittymättömistä asioista, ihan oikeasti naamatusten!

Palasin lentokentältä kotiin, zumbasin ja totesin, etten viitsi lähteä katsomaan saanko lipun Husky Rescuen keikalle vai en, vaikka paikka, jossa se pidetään onkin tosi kiinnostava. Carree Rotonde on se mitä on jäljellä Euroopan kulttuuripääkaupunkivuodesta 2007. En voinut ostaa lippuja etukäteen, kun en tiedä missä olisin sen printannut ja sitten en jaksanut lähteä taittamaan tunnin matkaa sinne ja takaisin.

Sitäpaitsi huomisaamuna pitää pakata matkalaukku - ja olisi hyvä lähteä tosi ajoissa liikkeelle... Kenttätyössä on olennaista löytää balanssi. Uuden omaksuminen ja havainnointi väsyttää hurjasti. Etenkin on syytä pitää huolta lepotauoista, jos kyse on vasta ensimmäisestä viikosta kahdeksan viikon reissulla.

Tänään oli hieno päivä! Muutenkin kuin auringonpaiste ja toistakymmentä astetta lämmintä! Uskaltauduin Euroopan Parlamentin kirjastoon, jossa sain taas upean opastuksen arkiston ihmeisiin. Sain mukaan tikulla melkolailla dokumentteja. En tutkijana ole mikään arkistohiiri, vaikka nettiarkistoja (myös EU:n) käytänkin. Tämä oli hyvä ja avartava keikka.

Sen jälkeen söin Schumann-rakennuksessa pikaisesti lounaaksi palan kasvispiirasta (joka maksoi vain euron, aika hyvä työpaikkaruokala, kun isommat lounaat ovat 4 euroa, kaupungissa lounasmenu on helposti yli 10 euroa) ja ajattelin, että tässäpä toinen hyvä syy tulla uudestaan! Tosin Schumann-rakennukseen suunnitellaan uutta kansalliskirjastoa (joka taas on keskustassa), ja tämä viimeinen osa 60-luvun modernismista muokata pois sen tieltä. Se on muuten Luxembourgin EU-kaupunginosan Kirchbergin ensimmäinen rakennus.

Oli hämmentävää nähdä Eurooppa-aukio, josta olen pitänyt papereitakin, mutta jota en ole nähnyt valmiina. Kolme vuotta sitten se oli vielä aika alkutekijöissään. Kesällä siihen avattiin uusi luksushotelli, jonne menen kahdeksi yöksi viikonloppuna (se maksaa muuten saman verran kun tämä lentokentän vieressä oleva studio, omakotitalossa, jossa on neljä asuntoa kerroksessaan: yksi joka huoneessa).

Aukio oli nyt tosi pienen oloinen, kun ennen avoin kulma, josta on näkymä vanhaan kaupunkiin eli keskustaan, on rakennettu kiinni. Melia on vielä semmoista antiarkkitehtuuria, joka tavallaan muuttuu pelkäksi kallioksi ja toisaalta imee itseensä virtaa mattapintaisena harmaana möhkäleenä, että se muuttaa aukion dynamiikkaa.

No, Fonds du Kirchbergissä minulla oli toinen erinomainen tapaaminen. Marianne Brausch kertoi uusista suunnitelmista, ja muutenkin tämän säätiön - joka minun tutkimuksissani on kulttuuripoliittinen toimija - toiminnasta. Juttelimme päälinjoista ja kaikenlaisesta muusta. Aivan loistavasti uudistetaan juuri niiden kysymysten tiimoilta, joita tutkin. Kyllä tästä vielä hyvä tutkimus tulee. Saa nähdä milloin se ja suunnitellut uudistukset Kirchbergille lopulta valmistuvat, mutta onneksi molemmilla on etappeja matkalla!

Lähdin Kirchbergiltä lähes kymmenen ylimääräisen kilon kanssa. Kävin ottamassa puuttuvista vuosikertomuksista kopiot kansalliskirjastossa ja sitten menin postiin. Rakkaani saa 7 kilon paketin, jota hänen on turha avata... Vaikka se maksoikin tähtitieteelliset 35,35 euroa (nyt ymmärrän miksi paketinhintoja ei ollut missään näkyvillä), postissa käynti kannatti. Olen täällä 15+10 kilon kanssa, joka sinänsä on riittävästi raahattavaa vaikkei sinänsä paljoa, mutta myös saman verran kun Ryanair antaa minun ottaa mukaan...

Tänään kävin himalayalaisessa ravintolassa Khana Khazanassa syömässä aivan erinomaista ruokaa: chiliä ja bhutanilaista juustoa. Löysimme ravintolan Tuuli-ystäväni kanssa edellisellä kerralla täällä, ja palkitsin itseäni kirjastopäivän jälkeen sillä. Taivaallista. Jos joskus teillä on mahdollisuus maistaa bhutanilaista juustoa, tehkää se! Huvittavaa muuten, että täällä olut on halvempaa kuin leipä ravintolassa...

Päivä oli menestyksekäs: pääsin kansalliskirjastoon, jossa aivan uskomattoman ystävällinen kirjastonhoitaja selitti minulle mitä tarvitsen ja mitä löydän mistäkin. Parlamenttikeskustelut löytyvät netistä monen mutkan takaa, ja niihin voi tehdä hakuja. Paikan päällä on rajallinen määrä aineistoa, joita osin kävin jo läpi. Lisäksi paikallislehdellä on arkisto, jossa aion käydä loppuviikosta. Sielläkin on kuulemma temaattisesti kerätty Luxembourgia käsitteleviä kirjoituksia vuodesta 1962.

Huomiselle minulla onkin jo treffit Fonds du Kirchbergissä siellä tapaan tuttavani jo vuodelta 2006. Sitä ennen, aamuyhdeksältä on mentävä Euroopan unionin arkistoon (CARDOC), selvittämään mitä sieltä löytyy. Ja sitten kirjaston aineistojen pariin - ja tekemään tutkimussuunnitelma hakemukseen, jonka on lähdettävä vielä samana päivänä.

Ylipäänsä tämän tutkimusmatkan tarkoitukseksi näyttää tulevan se, että saadaan tietty määrä uutta tietoa, jonka perusteella jonkinlaisen konferenssipaperin ja jopa artikkelin voi kirjoittaa, mutta olennaisimmin otetaan selvää mitä vaaditaan siihen, että voidaan tutkia sitä mitä halutaan. Mitä on ja kuinka pitkään niiden läpikäyminen kestäisi? Mitkä tutkimuskysymykset ovat relevantteja ja kiinnostavia ja mistä on kirjoitettu? Jälkimmäiseen vastaus olisi "kaikki", sillä juuri mistään ei ole kirjoitettu. Ja lopulta, onko täällä mitään rahoitusmahdollisuuksia? Luxembourg laajemminkin on tosi kiinnostava tutkimuskohde, eikä sitä juuri kukaan tutki. Ehkä ulkopuolisena minulla olisi siihen hyvät mahdollisuudet...

Päivä alkoi aikaisella aamiaisella kello 7. Tein töitä puolille päivin ja sain artikkelin valmiiksi. Pakkasin ja lähdin kaupungille. Ensiksi turisti-infoon, tien toiselle puolelle. Olin selvästi paikallistunut eli osasin ynähdellä ranskalaisittain, kun tilastoa keräävä työntekijä lähtiessäni huikkasi perääni: “Tehän olitte Ranskasta?” Mikä loistava alku päivälle.

Luxemburg on minulle tuttu vuoden 2007 Euroopan kulttuuripääkaupunkina, jota Bauhaus Kollegissa tutkimme lähes vuoden verran 2006–07. Paljon tapahtumia pidettiin myös aseman seutuvilla. Kävin heti katsomassa veturinkorjaushalleja, jotka olivat kulttuuripääkaupunkivuoden keskus. Toinen niistä on korjattu ja suojeltu, toinen aivan ränsistynyt. Kulttuuripääkaupunkivuodesta muistona on taivaansiniseksi maalattu putki varastorakennuksen seinässä. Siinä oli juhlavuoden toimisto.

Aseman seudulle oltiin rakennettu paljon uutta. Kiiltäväpintaisia toimistoja ja asuntoja – yhden niistä nimi oli les Rotondes, eli veturikorjaamohallit monikossa, vaikka niistä vain yksi näköjään aiotaan säilyttää. Kävelin vanhaan kaupunkiin. Museot olivat kiinni ja vaelsin ympäriinsä. Piipahdin kirjakaupassa ja turisti-infossa. Hankin pari kevyttä ja kummallista kirjaa Luxembourgista ja kalliin lipun Piazza Vittorio -orkesterin konserttiin, joka pidetään lauantaina Philharmonie-musiikkitalossa, Eurooppa-aukiolla. Se tulee olemaan elämys. Rakennus on keskeisimpiä tutkimuskohteitani, mutta en ole vielä päässyt sinne kertaakaan konserttiin.

Orkesteria on myös hehkutettu monikulttuurisuudesta, jota on rinnastettu Luxemburgin monikulttuurisuuteen. Se on rikkaus mutta myös haaste, sillä usein monikulttuurisuudesta puhuttaessa uudemmat maahanmuuttajat - ja jopa 50-luvulla tänne saapuneet italialaiset ja heitä 70-luvulla seuranneet portugalilaiset ja lopulta norsunluurannikkolaiset unohdetaan. Muiden euroopan maiden asukkaat eivät pääse äänestämään paikallisvaaleissa Luxembourgissa – se on heidän erikoisuutensa Euroopassa.

Ja toki: täällä kuulee jatkuvasti eri kieliä: ranskaa, luxemburgia, saksaa, portugalia, italiaa, espanjaa – ja kaikenlaisia eurooppalaisia kieliä. Suomeakin kuulin tänään bussissa, kun muutin “studio-hotelliin” Nordean toimiston viereen laitakaupungille. Kirjakaupassa myytiin kirjoja sulassa sovussa saksaksi ja ranskaksi – mutta myös englanniksi. Välillä on vaikea päättää millä kielellä toimia, mutta ranskalla olen pärjännyt aika hyvin. Kun joskus jahkailen, saattavat vastata saksaksi, ja sitten jatkamme sillä, vaikka pääni olisikin jo aika pyörällä.

Tapasin tänään täkäläistä kontaktikollegaani. Oli aivan loistava juttutuokio. Sain paljon hyviä vinkkejä ja tietoja Keskustelimme myös politiikasta ja akateemisesta maailmasta. Todella mukavaa. Samoin se, että hän on saanut täältä vakityöpaikan. Se tarkoittaa myös sitä, että täällä on vakikontakti. Ja sekin voi olla oikein hyvä, sillä en usko saavani kaikkea tarvittavaa aikaisin viikossa, mutta jos edes paikantaisin arkistot ja haastateltavat – ja pääsisin hyvään alkuun seuraavan, toukokuussa kirjoitettavan artikkelin kanssa.

Illalla kävin ruokakaupassa: Auchan Kirchbergillä on valtava ja siellä on herkkuja kaikkialta maailmasta – tai ainakin Euroopasta. Olin jo oikein odottanut sinne pääsyä. Ostin pastaa, viiniä ja aamiaistarvikkeita. Mutta ihmetellessä sitä kaikkea eksoottisista tuoreista hedelmistä ranskalaisiin ja saksalaisiin sekä brittibrändeihin meni pitkään. Bussimatka on ihan nopea, vaikka Kirchbergille pitää kulkea lentokentän kautta ja siellä bussia vaihtamalla, mikä on vähän kummallista.

Huomenna taas kohti uutta päivää, kirjoitustöitä ja arkistoja...